Lapsi mankuu iltasatua ja huomisen palaverin paperinivaska odottaa vielä keittiön pöydällä? Tuttu tilanne? Ei hätää. Tietovuoto on kehittänyt hektistä elämää viettäville vanhemmille optimoidun iltasadun, minkä voi hätäisesti pikalukea malttamattomalle ipanalle. Koko tarinaan tuskin menee 30 sekuntia. Tässä, olkaapa hyvä:
Ektoplasma katkaisee taktisen jatkoaktin.
Kleptomania pakotti Apotti-Attea ja Atte otti Kapteeni Pekan poko-kepin. Kapteeni Pekan keppana-apina, seppä Seppo Sepän sapelin sipaisu satutti Apotti-Attea. Pakarakipu kumppaninaan Apotti-Atte puki kapotin ja pakotti Kapteeni Pekan poko-kepin kaupan pikapakettiin. Pukukopissa Atte kopioi Pekan kotitiedot kauppapaketin kuponkiin ja kipitti pakoon kipu pakarassaan.
Poko-keppipaketti sapetti pakana-Kapteenia. Koko poko-keppi oli Seppä-Sepon seko pako kaupunki-apeutta. "Pitäköön poko-keppinsä, Seppä", pukisi Pekka.
Seppo Sepän pesäsopessa sökösakki kisasi sikana. Pekka kapusi poko-keppeineen ja koputti kepillä Sepon soppeen. Keppikopinasta sekosi Sepon terrieri Jeri, perin eri terrieri. Jeri peri meriterrierin veriperinnön; se sekosi sikana aina kun sopen kopistin pakotti aktiin. Seppo posetti rusetti letissään ovella, otti poko-kepin Kapteeni Pekalta ja paukautti Pekkaa lekalla kalloon. Kostosta sokaistuneena Jeri oksensi paksun kosken Pekan Sokos-kassiin. Mämmiäkin lämpimämpi lampi ektoplasmaa salasi sisäänsä Apotti-Atte-aterian. "Jerin rike oli perin verinen," kertoi Seppo ja potki tapetun ektoplasma-Apotin sopen pusikkoon.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste fiktio. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste fiktio. Näytä kaikki tekstit
maanantai 26. syyskuuta 2011
keskiviikko 6. lokakuuta 2010
Anemian alkuperä
Asuipa kerran, kauan kauan sitten, pieni heimo hedelmällisellä jokisuistolla. Vuosisatoja vanhan ja rehevän metsän ympäröimä joki toi mukanaan mineraalipitoista lietettä yläjuoksulta ja loi alueelle ihanteelliset olosuhteet maanviljelylle. Heimo ei kuitenkaan viljellyt maata; he eivät epäonnekseen olleet moista keksintöä saaneet päähänsä. Kuokan sijaan heimon miehet samosivat lähimetsissä vipukeihäineen sillä aikaa kun naiset keräsivät hedelmiä ja juuria. Ilmasto oli mitä ihanteellisin; lämmin, mutta ei kuuma. Aurinko helli heimolaisten mustaa ihoa ja leppoisat tuulet puhaltelivat kikkaraa tukkaa.
Aika ajoin heimo kohtasi yksinäisiä matkamiehiä, joiden kanssa tehtiin kauppaa. Joskus harvoin alueelle asettui asumaan uusi heimo, joka kävi nälkäisenä varastelemassa savikupposista ruuanjämiä. Vanha heimo vastapalveluksena ryöväsi uuden heimon naiset itselleen. Tällaisen leppoisan kanssakäymisen jatkuessa useita satoja vuosia, ei heimoja osannut enää erottaa toisistaan. Kieletkin olivat toisiinsa sekoittuneet. Savikupposiin lyötiin vaakaviivojen sijaan pystyviivoja.
Näin olisi voinut jatkua iättömyyksiin asti, mutta satojen vuosien saatossa tapahtuneet pienet muutokset pakottivat seuraamamme heimon toimimaan. Uusia heimoja parveili alueelle tungokseksi asti ja vanhojen naapurusheimojen väkiluvut kasvoivat. Kerran niin jylhä metsä oli koluttu tyhjäksi. Keskenään sotivat heimot polttivat toistensa kyliä ja heittivät ruumiit jokeen. Heimomme katseli tuhoa kauhistuneena ja päätti eräänä päivänä jättää kaiken taakse ja etsiä loputtomasta maailmasta uuden kodin.
Pitkän vaelluksen aikana heimo kohtasi muita vihamielisiä heimoja, mutta mitä kauemmas mentiin, sitä harvemmaksi kävi asutus ja sitä vihreämmäksi metsät. Kohta päädyttiin seudulle, jossa ei asunut kukaan muu. Ympäröivä metsä ei ollut yhtä hedelmällinen kuin aikaisemmassa kodissa, eikä ilmastokaan ollut yhtä lämmin. Aurinkokaan ei jaksanut nousta yhtä korkealle. Heimosta tuntui, ettei tänne maailman syrjäisimpään paikkaan tulisi koskaan ketään ja että he saisivat asua täällä ikuisesti rauhassa sodilta ja nälältä.
Näin kului taas muutama tuhat vuotta, jonka aikana alueelle eksyneet pelokkaat karkulaiset otettiin avosylin vastaan ja naitettiin heimon tyttärille.
Kuinka ollakaan, heimon naapurustoon alkoi kuitenkin hiljakseen muutella jälleen uusia heimoja, jotka alussa olivat yhtä pelokkaita ja perääntyviä kuin hekin, mutta jotka vähitellen alkoivat kuitenkin kinastella harvenevista luonnon antimista. Heimon vanhimpien lauluissa oli säilynyt tieto edellisestä katastrofista, joten tällä kertaa päätettiin lähteä jo hyvissä ajoin.
Pitkän vaelluksen aikana heimo kohtasi outoja uusia eläimiä ja korkeita vuoristoja. Lopulta saavuttiin asumiskelpoiselle alueelle. Ilmasto oli nyt todella viileä, eikä talven aikana pärjännyt enää alasti kuten ennen. Kylmän talven aikana heimo värjötteli tulen edessä ja katseli pelokkaana auringon epätoivoisia yrityksiä pysytellä horisontin yläpuolella. Mutta tänne ei koskaan tulisi kukaan muu. Ja jos tulisi, lähtisi heimo sinne, mihin aurinko ei paista koskaan!
Tuo aika saapui nyt aiemmin kuin kukaan heimossa uskalsi pelätä. Yksinäinen matkamies nyppylän päällä laukaisi heimossa paniikin ja jo muutaman tunnin kuluttua kaikki olivat kymmenen kilometrin päässä entisestä kylästä.
Jatkuva uudelleensiirtyminen jatkui vuosituhansia, kunnes heimo saapui paikkaan, jossa ei varmasti kukaan muu suostuisi asumaan. Lyhyen kesän aikana suossa muhisi hirvittävä hyttysparvi, joka kuppasi heimosta kaiken elämän. Talvella heimolaiset pukeutuivat raatoeläinten nahkoihin ja kuuntelivat majan ulkopuolella pimeässä raivoavaa lumimyrskyä. Lähes jatkuvassa pimeydessä heimon jäsenistä kehittyi aikojen saatossa kelmeitä luolanilviäisiä, jotka ravinnokseen nakersivat iljettävillä kätösillään hyönteisiä ja matoja. Kylmissä ja kosteissa kuopissaan heimolaiset kertoivat alkeellisella kielellään toisilleen tarinoita menneisyydestä ja auringosta.
Mutta rauhallista autuutta suon laidalla kesti vain muutama tuhat vuotta. Matkamiehiä kaukaisuudesta, tällä kertaa käkkäräpäisiä ja tummahipiäisiä, rämpi ympäri suota kylmissään. He kertoivat heimolaisille kuinka järjetöntä sotaa oli kestänyt jokisuistossa koko sen ajan kun heimo oli paennut nykyisille asuinsijoilleen. Yhdessä kelmeät luolanilviäiset ja käkkäräpäät istuivat hyttysten syötävinä ja tuijottivat melankolisina suonsilmäkkeeseen. Innottomina kerättiin vähäiset homeiset marjat ja raadon nahat ja sidottiin ne pieniksi nytyiksi. Hitaasti suossa etenevä jono vaeltajia nosti katseensa kohti ääretöntä kylmää pimeyttä ja jatkoi taivallustaan, jättäen taakseen vaimean punertavana hehkuvan taivaanrannan.
Aika ajoin heimo kohtasi yksinäisiä matkamiehiä, joiden kanssa tehtiin kauppaa. Joskus harvoin alueelle asettui asumaan uusi heimo, joka kävi nälkäisenä varastelemassa savikupposista ruuanjämiä. Vanha heimo vastapalveluksena ryöväsi uuden heimon naiset itselleen. Tällaisen leppoisan kanssakäymisen jatkuessa useita satoja vuosia, ei heimoja osannut enää erottaa toisistaan. Kieletkin olivat toisiinsa sekoittuneet. Savikupposiin lyötiin vaakaviivojen sijaan pystyviivoja.
Näin olisi voinut jatkua iättömyyksiin asti, mutta satojen vuosien saatossa tapahtuneet pienet muutokset pakottivat seuraamamme heimon toimimaan. Uusia heimoja parveili alueelle tungokseksi asti ja vanhojen naapurusheimojen väkiluvut kasvoivat. Kerran niin jylhä metsä oli koluttu tyhjäksi. Keskenään sotivat heimot polttivat toistensa kyliä ja heittivät ruumiit jokeen. Heimomme katseli tuhoa kauhistuneena ja päätti eräänä päivänä jättää kaiken taakse ja etsiä loputtomasta maailmasta uuden kodin.
Pitkän vaelluksen aikana heimo kohtasi muita vihamielisiä heimoja, mutta mitä kauemmas mentiin, sitä harvemmaksi kävi asutus ja sitä vihreämmäksi metsät. Kohta päädyttiin seudulle, jossa ei asunut kukaan muu. Ympäröivä metsä ei ollut yhtä hedelmällinen kuin aikaisemmassa kodissa, eikä ilmastokaan ollut yhtä lämmin. Aurinkokaan ei jaksanut nousta yhtä korkealle. Heimosta tuntui, ettei tänne maailman syrjäisimpään paikkaan tulisi koskaan ketään ja että he saisivat asua täällä ikuisesti rauhassa sodilta ja nälältä.
Näin kului taas muutama tuhat vuotta, jonka aikana alueelle eksyneet pelokkaat karkulaiset otettiin avosylin vastaan ja naitettiin heimon tyttärille.
Kuinka ollakaan, heimon naapurustoon alkoi kuitenkin hiljakseen muutella jälleen uusia heimoja, jotka alussa olivat yhtä pelokkaita ja perääntyviä kuin hekin, mutta jotka vähitellen alkoivat kuitenkin kinastella harvenevista luonnon antimista. Heimon vanhimpien lauluissa oli säilynyt tieto edellisestä katastrofista, joten tällä kertaa päätettiin lähteä jo hyvissä ajoin.
Pitkän vaelluksen aikana heimo kohtasi outoja uusia eläimiä ja korkeita vuoristoja. Lopulta saavuttiin asumiskelpoiselle alueelle. Ilmasto oli nyt todella viileä, eikä talven aikana pärjännyt enää alasti kuten ennen. Kylmän talven aikana heimo värjötteli tulen edessä ja katseli pelokkaana auringon epätoivoisia yrityksiä pysytellä horisontin yläpuolella. Mutta tänne ei koskaan tulisi kukaan muu. Ja jos tulisi, lähtisi heimo sinne, mihin aurinko ei paista koskaan!
Tuo aika saapui nyt aiemmin kuin kukaan heimossa uskalsi pelätä. Yksinäinen matkamies nyppylän päällä laukaisi heimossa paniikin ja jo muutaman tunnin kuluttua kaikki olivat kymmenen kilometrin päässä entisestä kylästä.
Jatkuva uudelleensiirtyminen jatkui vuosituhansia, kunnes heimo saapui paikkaan, jossa ei varmasti kukaan muu suostuisi asumaan. Lyhyen kesän aikana suossa muhisi hirvittävä hyttysparvi, joka kuppasi heimosta kaiken elämän. Talvella heimolaiset pukeutuivat raatoeläinten nahkoihin ja kuuntelivat majan ulkopuolella pimeässä raivoavaa lumimyrskyä. Lähes jatkuvassa pimeydessä heimon jäsenistä kehittyi aikojen saatossa kelmeitä luolanilviäisiä, jotka ravinnokseen nakersivat iljettävillä kätösillään hyönteisiä ja matoja. Kylmissä ja kosteissa kuopissaan heimolaiset kertoivat alkeellisella kielellään toisilleen tarinoita menneisyydestä ja auringosta.
Mutta rauhallista autuutta suon laidalla kesti vain muutama tuhat vuotta. Matkamiehiä kaukaisuudesta, tällä kertaa käkkäräpäisiä ja tummahipiäisiä, rämpi ympäri suota kylmissään. He kertoivat heimolaisille kuinka järjetöntä sotaa oli kestänyt jokisuistossa koko sen ajan kun heimo oli paennut nykyisille asuinsijoilleen. Yhdessä kelmeät luolanilviäiset ja käkkäräpäät istuivat hyttysten syötävinä ja tuijottivat melankolisina suonsilmäkkeeseen. Innottomina kerättiin vähäiset homeiset marjat ja raadon nahat ja sidottiin ne pieniksi nytyiksi. Hitaasti suossa etenevä jono vaeltajia nosti katseensa kohti ääretöntä kylmää pimeyttä ja jatkoi taivallustaan, jättäen taakseen vaimean punertavana hehkuvan taivaanrannan.
keskiviikko 25. marraskuuta 2009
Konsta rakentaa mökin
Erään kerran huomasin taivasalla asumisen käyvän ennen pitkään hankalaksi ja päätin rakentaa itselleni talon. Olin juuri kaatanut mämmiä keskellä kouraani sojottavaan peukaloon, joten pyysin apuun hyvää ystävääni Veikkoa, jonka tiesin jalkavaksi jaloistaan ja käteväksi käsistään. Veikko oli ammatiltaan taksimiesten esimies, eli yliajaja, mutta harrasti mielellään sekä joskus myös kropallaan erilaisia puhdetöitä. Kuten veikkasinkin, Veikko oli myöntyväisellä mielellä ja vastasi: "sehän ei ole konsti eikä mikään parahin Konsta-ystäväiseni. "Sitä ennen joudun kuitenkin heittämään yhden keikan kaupungissa, kuperkeikan nimittäin".
Aamuvoimistelujen jälkeen lähdimmekin metsään kolistelemaan honkia. Veikko pitkänä miehenä oli soveltuvaisempi tähän puuhaan, joten minä vedin perässäni pulkkaa. Päivä oli mitä mainioin, hauet lähtivät rannoilta, telkät pöntöistä ja eilisen teeren pojat kukluttivat pusikoissa. Veikko oli varsin leväperäinen niin tavoiltaan kuin fysiikaltaankin, joten ei kestänyt montakaan hetkeä kun päivä oli jo pulkassa. Vetelin hirsiä pulkalla pitkin metsää kunnes saavuimme tontille.
"Mehän voimmekin kahteen Pekkaan tämän rakentaa", kuulin itseni sanovan, mutta samalla tajusin, että edessäni seisoi joku muu kuin Pekka, enkä Pekka ollut itsekään. Pohdin tilannetta hiukan ja havaitsin meidän olevan kuin kaksi Marjaa. Mutta sekään ei tainnut pitää paikkaansa, vaikka hieman naisellinen ajoittain olinkin. Pysähdyin paikoilleni hiljaa ja tajusin pikkuhiljaa että olin menettämässä järkeni. Onneksi joku mies, ehkä Pekka tai Marja, kuka lie, rakensi talon puolestani samalla kun minä sain aikaan ja myös avaruuteen vain vähän.
Mökki olikin rakennettu alta aikayksikön, tässä tapauksessa kuukauden ja seisoimme ylpeinä luomuksemme edessä. Oviaukko oli kylläkin unohtunut kiireessä, mutta jälkiviisaus taikka takaraivo ei tässä vaiheessa enää auttanut. Varsin häikäilevänä miehenä olin valmistautunut palkitsemaan nimettömänä pysytelleen kirvesmieheni sievoisesti. Mies odottikin haavi auki josko palkintoni olisi kummoinenkin. Kaivoin kuvettani, koska sitä kutitti ja sitten vetäisin kukkarostani hänelle nipullisen kauniita ruusuja. Mies näki punaista, rapisteli tuppeaan ja hyökkäsi kimppuun niin että puuta, heinää sekä muita kasvikunnan tuotteita lenteli ympäriinsä. Mies tempaisi kukkaroni, kaivoi sieltä Matin ja huusi: "Mattia et näe ennen kuin palkkani maksat." Tämän jälkeen hän veti saappaan päähänsä ja juoksi pää kolmantena jalkana metsään. Jäljet havaitsin johtavan sylttytehtaan suuntaan.
"Kiittämätön lurjus", totesin ja palasin mökkiini odottamaan hölynpölyn laskeutumista.
Aamuvoimistelujen jälkeen lähdimmekin metsään kolistelemaan honkia. Veikko pitkänä miehenä oli soveltuvaisempi tähän puuhaan, joten minä vedin perässäni pulkkaa. Päivä oli mitä mainioin, hauet lähtivät rannoilta, telkät pöntöistä ja eilisen teeren pojat kukluttivat pusikoissa. Veikko oli varsin leväperäinen niin tavoiltaan kuin fysiikaltaankin, joten ei kestänyt montakaan hetkeä kun päivä oli jo pulkassa. Vetelin hirsiä pulkalla pitkin metsää kunnes saavuimme tontille.
"Mehän voimmekin kahteen Pekkaan tämän rakentaa", kuulin itseni sanovan, mutta samalla tajusin, että edessäni seisoi joku muu kuin Pekka, enkä Pekka ollut itsekään. Pohdin tilannetta hiukan ja havaitsin meidän olevan kuin kaksi Marjaa. Mutta sekään ei tainnut pitää paikkaansa, vaikka hieman naisellinen ajoittain olinkin. Pysähdyin paikoilleni hiljaa ja tajusin pikkuhiljaa että olin menettämässä järkeni. Onneksi joku mies, ehkä Pekka tai Marja, kuka lie, rakensi talon puolestani samalla kun minä sain aikaan ja myös avaruuteen vain vähän.
Mökki olikin rakennettu alta aikayksikön, tässä tapauksessa kuukauden ja seisoimme ylpeinä luomuksemme edessä. Oviaukko oli kylläkin unohtunut kiireessä, mutta jälkiviisaus taikka takaraivo ei tässä vaiheessa enää auttanut. Varsin häikäilevänä miehenä olin valmistautunut palkitsemaan nimettömänä pysytelleen kirvesmieheni sievoisesti. Mies odottikin haavi auki josko palkintoni olisi kummoinenkin. Kaivoin kuvettani, koska sitä kutitti ja sitten vetäisin kukkarostani hänelle nipullisen kauniita ruusuja. Mies näki punaista, rapisteli tuppeaan ja hyökkäsi kimppuun niin että puuta, heinää sekä muita kasvikunnan tuotteita lenteli ympäriinsä. Mies tempaisi kukkaroni, kaivoi sieltä Matin ja huusi: "Mattia et näe ennen kuin palkkani maksat." Tämän jälkeen hän veti saappaan päähänsä ja juoksi pää kolmantena jalkana metsään. Jäljet havaitsin johtavan sylttytehtaan suuntaan.
"Kiittämätön lurjus", totesin ja palasin mökkiini odottamaan hölynpölyn laskeutumista.
keskiviikko 17. kesäkuuta 2009
Oikeassa olemisen opas
Aina silloin tällöin törmää ihmiseen, joka varovaisella äänellä ilmaisee oman typerän mielipiteensä jostain asiasta, mistä nyt sattuukin, yleensä jostain vähäpätöisestä, ja tulee ajankohtaiseksi olla oikeassa. Ihmisillä on sellainen hassu mielikuva, että oikeassa oleminen on suhteellisen helppoa ja yksinkertaista. Näin ei kuitenkaan ole, kuten tulemme seuraavaksi huomaamaan. Tai siis tarkkaan ottaen sinä tulet huomaamaan. Minä nimittäin tiedän jo tämän kaiken.
Aluksi on erityisen tärkeää tarkastaa tarkoin lyhin reitti väärässä olijan läheisyyteen. Jos välillä on pöytiä, tuoleja ynnä muutta rekvisiittaa, on hyvä opetella nopeasti niiden sijainnit. Tähän ei saa kulua sekunnin kymmenystä enempää, sillä oikeassa olijan pitää kiirehtiä tuomaan esille oma paikallaolonsa mahdollisimman kunnioitusta herättävästi. Hyvä idea on kouraista jokin lähistöllä oleva esine, esimerkiksi maljakko tai massiivipuusta rakennettu ruokapöytä, ja viskaista se lähimpään seinään. Jos seinän vierustalla oleilee ihmisiä, on kohteliasta pyytä heitä siirtymään tai vaihtoehtoisesti tähdätä hieman sivuun. Seuraavaksi tulee ottaa katsekontakti väärässä olijaan ja siirtyä selkä suorassa hänen läheisyyteensä. On yllättävän vaikea kävellä ja tuijottaa silmiin yhtä aikaa, joten etukäteen ulkoa opeteltu reitti osoittaa tässä vaiheessa arvonsa.
Kun on saapunut väärässä olijan eteen, on seuraavaksi syytä ilmaista väärässä oleminen esimerkiksi näin: "Hyvä herra, uskoakseni olette väärässä. Pyytäisin teitä kohteliaasti korjaamaan virheenne kuten kunniallinen mies." Koska asia on vakava, on tärkeää suhtautua asiaan asiaankuuluvalla vakavuudella. Jos naureskelee paljon vapaa-aikanaan, on hyvä harjoitella peilin edessä vakavia ilmeitä tällaisia tilanteita varten. Suurin osa väärässä olijoista myöntää nopeasti erheensä jo tässä vaiheessa ja poistuu nopeasti paikalta. Tämä on odotettavaakin väärässä olijalta. Mutta silloin tällöin saattaa väärässä olija osoittaa poikkeuksellista suoraselkäisyyttä, nousta hitaasti mutta katsekontaktin säilyttäen ylös ja sanoa röyhkeästi jotain tähän tapaan:
"Herra on kovin ystävällinen tuodessaan ilmi oman näkemyksensä, mutta voin taata, että huolenne on täysin aiheetonta. Laajoilla matkoillani ympäri maailmaa olen erityisesti tutustunut Borneon Machiguenga-heimon matzue-puukeihäiden ballistisiin ominaisuuksiin. Elin Machiguengojen parissa 25 vuotta, jona aikana heimo, joka ei koskaan aiemmin ollut nähnyt valkoista miestä, hyväksyi minut soturiensa joukkoon. Metsästin matzue-keihäillä päivittäin vähintään 15 tuntia ja minusta kehittyi heimon ylivoimaisesti paras keihästäjä. Heimo arvosti minua niin paljon, että he antoivat minulle vaimokseni heimon kauneimman naisen ja paljastivat samalla minulle muinaisen kulta-aarteensa sijainnin. Viimeiset 5 vuotta olen kiertänyt maailmaa esitelmöimässä matzue-keihäiden ominaisuuksista maailman johtavissa yliopistoissa. Pariisin Louvressa museojohto heitti roskiin suunnattoman arvokkaita Da Vincin, Manet´n ja Rembrandtin maalauksia saadakseen tilaa Borneosta tuomilleni keihäille. Kaunis vaimoni on tässä vierelläni ja nämä miehet ympärilläni ovat Harvardin historian ja antropologian laitosten professoreita. Luulen siis, että väärässä olette te hyvä herra."
Nämä ns. asiantuntijat ovat usein kovin varmoja itsestään. Onkin tärkeää ettei missään tapauksessa anna tällaisten vakuuttaviksi tarkoitettujen monologien hämmennyttää itseään. Oikeassa olijalla on aina moraalinen velvollisuus oikaista väärässä olijoita, vaikkei sattuisi heidän naurettavasta erikoisalastaan mitään tietämäänkään. Tässä tapauksessa sopiva vastaus voisi olla tämäntapainen:
"Hyvä herra, olen kyllä kuullut teistä. Tulin juuri nimittäin itse Borneosta ja Machigeungat kertoivat minulle valkoisesta miehestä joka oli elänyt heidän parissaan yli 20 vuotta. Minulla oli suuri työ saada heimo luottamaan minuun, sillä he olivat saaneet jo tarpeekseen tästä edellisestä valkoihoisesta. He kertoivat kuinka valkoinen mies oli tullut heidän luokseen kysellen kulta-aarteesta ja yritti voittaa heidän luottamuksensa käyttäytymällä narrimaisesti, heittäen keihäitä saaliin ohi, juuttumalla kiinni liaaneihin ja muutenkin viihdyttämällä heitä naurettavan säälittävällä olemuksellaan. Vuosikausien jälkeen heimo alkoi kyllästyä miehen sekoiluihin, joten he päättivät päästä miehestä eroon lopullisesti. He alkoivat kehua miehen saalistustaitoja ja toivat hänelle muka hänen ampumiaan saaliita, jotka todellisuudessa oli piilossa olleiden heimolaisten saalistamia. Viimein kylän päällikkö pakkonaitti miehen kylän rumimmalle akalle ja antoi häälahjaksi nipun epäonnistuneita keihäänrääpäleitä. Mies katosi pian sen jälkeen kun päällikkö kertoi hänelle että muinainen kulta-aarre lepää eräällä kaukaisella suolla. Todellisuudessa kulta-aarteen sijainti säilyy yhä heimon ja minun salaisena tietona."
On tärkeää muistaa katsoa tarkasti väärässä olijan silmiin koko ajan. Oikeassa olijan intensiivisestä päättäväisyydestä vakuuttuneina väärässä olijan hännystelijät alkavat silmäillä toisiaan. Hännystelijät tarkastelevat itselleen otollisinta aikaa kääntää takkinsa ja siirtyä oikeassa olevan joukkoon. Heitä ei saa tässä vaiheessa missään nimessä painostaa. Pelkkä oikeassa oleminen riittää.
Väärässä olijan otsalta alkaa valua tässä vaiheessa hikeä ja hän pyyhkii sitä hermostuneesti hihaansa. Hän saattaa vilkuilla välillä hännystelijöihinsä etsien heistä turhaan tukea. Väärässä olijan vaimo tuijottaa miestään kysyvästi. Väärässä olija saattaa vielä kakistellen päästää suustaan jotain epämääräistä. "Mutta...mutta... siis minullahan on kuvia ja v-v-videomateriaalia. Minä sentään näin kulta-aarteen. Kyllä minä näin sen. Olen siitä lähes varma... En minä ole nyt untakaan voinut nähdä... Vai olenko?" Väärässä oleminen on siinä huono juttu, että väärässä olija ei useimmiten tiedä itse olevansa väärässä. Väärä tieto on hämärtänyt hänen itsekritiikkinsä. Pahimmassa tapauksessa väärässä olija on elänyt vuosia eräänlaisessa harhassa. Oikeassa olevasta säteilevä oikeassa olemisen intensiivinen valo saa hänet nyt tutkailemaan menneisyyttään aivan uudesta näkökulmasta ja epäilyn aallot iskevät hänen tietoisuuteensa. Ennen pitkään väärässä olija lopulta luhistuu oikeassa olemisen edessä ja kyyristyy itkemään lattialle. "Minä olen suuri antropologi. Minä tiedän että olen suuri antropologi..nyyh nyyh." Vastuuntuntoinen oikeassa olija tässä vaiheessa tarjoaa luhistuneelle ihmisrauniolle muutamia lohdutuksen sanoja. Eihän hän olisi mitenkään voinut tietää, että törmää sattumalta oikeassa olijaan.
Aluksi on erityisen tärkeää tarkastaa tarkoin lyhin reitti väärässä olijan läheisyyteen. Jos välillä on pöytiä, tuoleja ynnä muutta rekvisiittaa, on hyvä opetella nopeasti niiden sijainnit. Tähän ei saa kulua sekunnin kymmenystä enempää, sillä oikeassa olijan pitää kiirehtiä tuomaan esille oma paikallaolonsa mahdollisimman kunnioitusta herättävästi. Hyvä idea on kouraista jokin lähistöllä oleva esine, esimerkiksi maljakko tai massiivipuusta rakennettu ruokapöytä, ja viskaista se lähimpään seinään. Jos seinän vierustalla oleilee ihmisiä, on kohteliasta pyytä heitä siirtymään tai vaihtoehtoisesti tähdätä hieman sivuun. Seuraavaksi tulee ottaa katsekontakti väärässä olijaan ja siirtyä selkä suorassa hänen läheisyyteensä. On yllättävän vaikea kävellä ja tuijottaa silmiin yhtä aikaa, joten etukäteen ulkoa opeteltu reitti osoittaa tässä vaiheessa arvonsa.
Kun on saapunut väärässä olijan eteen, on seuraavaksi syytä ilmaista väärässä oleminen esimerkiksi näin: "Hyvä herra, uskoakseni olette väärässä. Pyytäisin teitä kohteliaasti korjaamaan virheenne kuten kunniallinen mies." Koska asia on vakava, on tärkeää suhtautua asiaan asiaankuuluvalla vakavuudella. Jos naureskelee paljon vapaa-aikanaan, on hyvä harjoitella peilin edessä vakavia ilmeitä tällaisia tilanteita varten. Suurin osa väärässä olijoista myöntää nopeasti erheensä jo tässä vaiheessa ja poistuu nopeasti paikalta. Tämä on odotettavaakin väärässä olijalta. Mutta silloin tällöin saattaa väärässä olija osoittaa poikkeuksellista suoraselkäisyyttä, nousta hitaasti mutta katsekontaktin säilyttäen ylös ja sanoa röyhkeästi jotain tähän tapaan:
"Herra on kovin ystävällinen tuodessaan ilmi oman näkemyksensä, mutta voin taata, että huolenne on täysin aiheetonta. Laajoilla matkoillani ympäri maailmaa olen erityisesti tutustunut Borneon Machiguenga-heimon matzue-puukeihäiden ballistisiin ominaisuuksiin. Elin Machiguengojen parissa 25 vuotta, jona aikana heimo, joka ei koskaan aiemmin ollut nähnyt valkoista miestä, hyväksyi minut soturiensa joukkoon. Metsästin matzue-keihäillä päivittäin vähintään 15 tuntia ja minusta kehittyi heimon ylivoimaisesti paras keihästäjä. Heimo arvosti minua niin paljon, että he antoivat minulle vaimokseni heimon kauneimman naisen ja paljastivat samalla minulle muinaisen kulta-aarteensa sijainnin. Viimeiset 5 vuotta olen kiertänyt maailmaa esitelmöimässä matzue-keihäiden ominaisuuksista maailman johtavissa yliopistoissa. Pariisin Louvressa museojohto heitti roskiin suunnattoman arvokkaita Da Vincin, Manet´n ja Rembrandtin maalauksia saadakseen tilaa Borneosta tuomilleni keihäille. Kaunis vaimoni on tässä vierelläni ja nämä miehet ympärilläni ovat Harvardin historian ja antropologian laitosten professoreita. Luulen siis, että väärässä olette te hyvä herra."
Nämä ns. asiantuntijat ovat usein kovin varmoja itsestään. Onkin tärkeää ettei missään tapauksessa anna tällaisten vakuuttaviksi tarkoitettujen monologien hämmennyttää itseään. Oikeassa olijalla on aina moraalinen velvollisuus oikaista väärässä olijoita, vaikkei sattuisi heidän naurettavasta erikoisalastaan mitään tietämäänkään. Tässä tapauksessa sopiva vastaus voisi olla tämäntapainen:
"Hyvä herra, olen kyllä kuullut teistä. Tulin juuri nimittäin itse Borneosta ja Machigeungat kertoivat minulle valkoisesta miehestä joka oli elänyt heidän parissaan yli 20 vuotta. Minulla oli suuri työ saada heimo luottamaan minuun, sillä he olivat saaneet jo tarpeekseen tästä edellisestä valkoihoisesta. He kertoivat kuinka valkoinen mies oli tullut heidän luokseen kysellen kulta-aarteesta ja yritti voittaa heidän luottamuksensa käyttäytymällä narrimaisesti, heittäen keihäitä saaliin ohi, juuttumalla kiinni liaaneihin ja muutenkin viihdyttämällä heitä naurettavan säälittävällä olemuksellaan. Vuosikausien jälkeen heimo alkoi kyllästyä miehen sekoiluihin, joten he päättivät päästä miehestä eroon lopullisesti. He alkoivat kehua miehen saalistustaitoja ja toivat hänelle muka hänen ampumiaan saaliita, jotka todellisuudessa oli piilossa olleiden heimolaisten saalistamia. Viimein kylän päällikkö pakkonaitti miehen kylän rumimmalle akalle ja antoi häälahjaksi nipun epäonnistuneita keihäänrääpäleitä. Mies katosi pian sen jälkeen kun päällikkö kertoi hänelle että muinainen kulta-aarre lepää eräällä kaukaisella suolla. Todellisuudessa kulta-aarteen sijainti säilyy yhä heimon ja minun salaisena tietona."
On tärkeää muistaa katsoa tarkasti väärässä olijan silmiin koko ajan. Oikeassa olijan intensiivisestä päättäväisyydestä vakuuttuneina väärässä olijan hännystelijät alkavat silmäillä toisiaan. Hännystelijät tarkastelevat itselleen otollisinta aikaa kääntää takkinsa ja siirtyä oikeassa olevan joukkoon. Heitä ei saa tässä vaiheessa missään nimessä painostaa. Pelkkä oikeassa oleminen riittää.
Väärässä olijan otsalta alkaa valua tässä vaiheessa hikeä ja hän pyyhkii sitä hermostuneesti hihaansa. Hän saattaa vilkuilla välillä hännystelijöihinsä etsien heistä turhaan tukea. Väärässä olijan vaimo tuijottaa miestään kysyvästi. Väärässä olija saattaa vielä kakistellen päästää suustaan jotain epämääräistä. "Mutta...mutta... siis minullahan on kuvia ja v-v-videomateriaalia. Minä sentään näin kulta-aarteen. Kyllä minä näin sen. Olen siitä lähes varma... En minä ole nyt untakaan voinut nähdä... Vai olenko?" Väärässä oleminen on siinä huono juttu, että väärässä olija ei useimmiten tiedä itse olevansa väärässä. Väärä tieto on hämärtänyt hänen itsekritiikkinsä. Pahimmassa tapauksessa väärässä olija on elänyt vuosia eräänlaisessa harhassa. Oikeassa olevasta säteilevä oikeassa olemisen intensiivinen valo saa hänet nyt tutkailemaan menneisyyttään aivan uudesta näkökulmasta ja epäilyn aallot iskevät hänen tietoisuuteensa. Ennen pitkään väärässä olija lopulta luhistuu oikeassa olemisen edessä ja kyyristyy itkemään lattialle. "Minä olen suuri antropologi. Minä tiedän että olen suuri antropologi..nyyh nyyh." Vastuuntuntoinen oikeassa olija tässä vaiheessa tarjoaa luhistuneelle ihmisrauniolle muutamia lohdutuksen sanoja. Eihän hän olisi mitenkään voinut tietää, että törmää sattumalta oikeassa olijaan.
maanantai 9. maaliskuuta 2009
Iltasatu lapsille, olkaa hyvä.
Pimeässä metsässä oli pieni mökki, jossa asui kolme veljestä ja ahdistunut orava. Vanhimman veljen nimi oli Kani ja hän oli kani. Keskimmäisen nimi oli Kärpänen ja hän oli kärpänen. Kolmannen veljeksen nimi oli Seppo ja hän oli idiootti.
Kolme veljestä tekivät töitä aamusta iltaan. Kani poimi sieniä ja kantoi jäkälää. Kärpänen metsästi rottia ja lämmitti ne mikrossa. Seppo kantoi sangolla auringonvaloa mökkiin. Vaikka veljekset tekivät kaikkensa, orava pysyi ahdistuneena, istui pöydässä ja marisi kaikesta. Milloin oli kastikkeessa outo sivumaku, milloin jäkälät rätisivät liikaa tai liika valo häikäisi silmää. Mitä enemmän veljekset ahersivat miellyttääkseen oravaa, sitä ahdistuneemmaksi se kävi ja sitä enemmän pöydästä kuului marinaa.
Kerran tuli matkaileva kääpiö mökkiin ja pyysi yösijaa. Veljekset osoittivat kääpiölle nukkumasijan pöydän alta ja tarjosivat kärpässieniä ja rottamuhennosta. Kääpiö kuunteli tarkkaavaisesti koko illan oravan valitusta kunnes lopulta asteli esiin pöydän alta ja pyysi puheenvuoroa. Veljekset kerääntyivät pöydän ääreen kuuntelemään, kun kääpiö aloitti puheensa.
"Kuulkaa te typerykset. Koko ajan olette tuoneet vain parasta oravan eteen, mutta orava senkun valittaa kaikesta, eikä itse laita tikkua ristiin eikä rastiin. Vaikka varteni on heiveröinen, kotimaassani minut tunnetaan suurena viisaana miehenä ja voin neuvoa teille kuinka saatte oravan viimein tyytyväiseksi. Koska olette olleet vieraanvaraisia ja antaneet minulle leposijan, neuvon teitä ilman korvausta."
Veljekset katselivat toisiaan, oravaa, kääpiötä, työstä känsöittyneitä käsiään, yskivät hämmentyneinä ja viimein myöntyivät kääpiön ehdotukseen, paitsi Seppo, joka oli idiootti. Koska Seppo ei halunnut kuulla kääpiön neuvoja, hän tunki sormet korviinsa. Sormet menivät liian pitkälle, lävistivät Sepon aivot ja hän kuoli.
Kani ja Kärpänen kuuntelivat tarkkaavaisina kääpiön neuvon.
"Mikään määrä ruokaa ja juomaa ei saa oravaa tyytyväiseksi. Oravan pitääkin kokea todellinen puute ja kärsimys. Älkää antako oravalle mitään ja pitäkää sitä pimeydessä, niin se oppii olemaan tyytyväinen, eikä ole enää ahdistunut. Tulen tarkastamaan tilanteen kahden viikon päästä paluumatkallani."
Seuraavana päivänä Kani ja Kärpänen makasivat nurmikolla iltaan asti ja kuuntelivat huvittuneina oravan alati kovenevaa valitusta mökin sisältä. Tämä nauratti heitä niin paljon, että he lopulta viettivät koko viikon ulkona makoillen ja naureskellen. Toisella viikolla Kani ja Kärpänen kuitenkin kyllästyivät boheemiin elämäänsä ja alkoivat riidellä. Nurmikko kutitti ihoa ja aurinkokin häikäisi. Viimein Kani repi itsensä kappaleiksi. Kärpänen muni munansa Kanin ruumiiseen ja kuoli pois.
Kääpiö palasi lupauksensa mukaisesti kahden viikon kuluttua. Mökistä kuului yhä oravan infernaalinen marmatus ja nurmikolla mätänevässä ruumiissa möngersi kärpäsentoukkia. "Sen pituinen se," sanoi kääpiö ja jatkoi matkaansa.
Kolme veljestä tekivät töitä aamusta iltaan. Kani poimi sieniä ja kantoi jäkälää. Kärpänen metsästi rottia ja lämmitti ne mikrossa. Seppo kantoi sangolla auringonvaloa mökkiin. Vaikka veljekset tekivät kaikkensa, orava pysyi ahdistuneena, istui pöydässä ja marisi kaikesta. Milloin oli kastikkeessa outo sivumaku, milloin jäkälät rätisivät liikaa tai liika valo häikäisi silmää. Mitä enemmän veljekset ahersivat miellyttääkseen oravaa, sitä ahdistuneemmaksi se kävi ja sitä enemmän pöydästä kuului marinaa.
Kerran tuli matkaileva kääpiö mökkiin ja pyysi yösijaa. Veljekset osoittivat kääpiölle nukkumasijan pöydän alta ja tarjosivat kärpässieniä ja rottamuhennosta. Kääpiö kuunteli tarkkaavaisesti koko illan oravan valitusta kunnes lopulta asteli esiin pöydän alta ja pyysi puheenvuoroa. Veljekset kerääntyivät pöydän ääreen kuuntelemään, kun kääpiö aloitti puheensa.
"Kuulkaa te typerykset. Koko ajan olette tuoneet vain parasta oravan eteen, mutta orava senkun valittaa kaikesta, eikä itse laita tikkua ristiin eikä rastiin. Vaikka varteni on heiveröinen, kotimaassani minut tunnetaan suurena viisaana miehenä ja voin neuvoa teille kuinka saatte oravan viimein tyytyväiseksi. Koska olette olleet vieraanvaraisia ja antaneet minulle leposijan, neuvon teitä ilman korvausta."
Veljekset katselivat toisiaan, oravaa, kääpiötä, työstä känsöittyneitä käsiään, yskivät hämmentyneinä ja viimein myöntyivät kääpiön ehdotukseen, paitsi Seppo, joka oli idiootti. Koska Seppo ei halunnut kuulla kääpiön neuvoja, hän tunki sormet korviinsa. Sormet menivät liian pitkälle, lävistivät Sepon aivot ja hän kuoli.
Kani ja Kärpänen kuuntelivat tarkkaavaisina kääpiön neuvon.
"Mikään määrä ruokaa ja juomaa ei saa oravaa tyytyväiseksi. Oravan pitääkin kokea todellinen puute ja kärsimys. Älkää antako oravalle mitään ja pitäkää sitä pimeydessä, niin se oppii olemaan tyytyväinen, eikä ole enää ahdistunut. Tulen tarkastamaan tilanteen kahden viikon päästä paluumatkallani."
Seuraavana päivänä Kani ja Kärpänen makasivat nurmikolla iltaan asti ja kuuntelivat huvittuneina oravan alati kovenevaa valitusta mökin sisältä. Tämä nauratti heitä niin paljon, että he lopulta viettivät koko viikon ulkona makoillen ja naureskellen. Toisella viikolla Kani ja Kärpänen kuitenkin kyllästyivät boheemiin elämäänsä ja alkoivat riidellä. Nurmikko kutitti ihoa ja aurinkokin häikäisi. Viimein Kani repi itsensä kappaleiksi. Kärpänen muni munansa Kanin ruumiiseen ja kuoli pois.
Kääpiö palasi lupauksensa mukaisesti kahden viikon kuluttua. Mökistä kuului yhä oravan infernaalinen marmatus ja nurmikolla mätänevässä ruumiissa möngersi kärpäsentoukkia. "Sen pituinen se," sanoi kääpiö ja jatkoi matkaansa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)