keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Anemian alkuperä

Asuipa kerran, kauan kauan sitten, pieni heimo hedelmällisellä jokisuistolla. Vuosisatoja vanhan ja rehevän metsän ympäröimä joki toi mukanaan mineraalipitoista lietettä yläjuoksulta ja loi alueelle ihanteelliset olosuhteet maanviljelylle. Heimo ei kuitenkaan viljellyt maata; he eivät epäonnekseen olleet moista keksintöä saaneet päähänsä. Kuokan sijaan heimon miehet samosivat lähimetsissä vipukeihäineen sillä aikaa kun naiset keräsivät hedelmiä ja juuria. Ilmasto oli mitä ihanteellisin; lämmin, mutta ei kuuma. Aurinko helli heimolaisten mustaa ihoa ja leppoisat tuulet puhaltelivat kikkaraa tukkaa.

Aika ajoin heimo kohtasi yksinäisiä matkamiehiä, joiden kanssa tehtiin kauppaa. Joskus harvoin alueelle asettui asumaan uusi heimo, joka kävi nälkäisenä varastelemassa savikupposista ruuanjämiä. Vanha heimo vastapalveluksena ryöväsi uuden heimon naiset itselleen. Tällaisen leppoisan kanssakäymisen jatkuessa useita satoja vuosia, ei heimoja osannut enää erottaa toisistaan. Kieletkin olivat toisiinsa sekoittuneet. Savikupposiin lyötiin vaakaviivojen sijaan pystyviivoja.

Näin olisi voinut jatkua iättömyyksiin asti, mutta satojen vuosien saatossa tapahtuneet pienet muutokset pakottivat seuraamamme heimon toimimaan. Uusia heimoja parveili alueelle tungokseksi asti ja vanhojen naapurusheimojen väkiluvut kasvoivat. Kerran niin jylhä metsä oli koluttu tyhjäksi. Keskenään sotivat heimot polttivat toistensa kyliä ja heittivät ruumiit jokeen. Heimomme katseli tuhoa kauhistuneena ja päätti eräänä päivänä jättää kaiken taakse ja etsiä loputtomasta maailmasta uuden kodin.

Pitkän vaelluksen aikana heimo kohtasi muita vihamielisiä heimoja, mutta mitä kauemmas mentiin, sitä harvemmaksi kävi asutus ja sitä vihreämmäksi metsät. Kohta päädyttiin seudulle, jossa ei asunut kukaan muu. Ympäröivä metsä ei ollut yhtä hedelmällinen kuin aikaisemmassa kodissa, eikä ilmastokaan ollut yhtä lämmin. Aurinkokaan ei jaksanut nousta yhtä korkealle. Heimosta tuntui, ettei tänne maailman syrjäisimpään paikkaan tulisi koskaan ketään ja että he saisivat asua täällä ikuisesti rauhassa sodilta ja nälältä.

Näin kului taas muutama tuhat vuotta, jonka aikana alueelle eksyneet pelokkaat karkulaiset otettiin avosylin vastaan ja naitettiin heimon tyttärille.

Kuinka ollakaan, heimon naapurustoon alkoi kuitenkin hiljakseen muutella jälleen uusia heimoja, jotka alussa olivat yhtä pelokkaita ja perääntyviä kuin hekin, mutta jotka vähitellen alkoivat kuitenkin kinastella harvenevista luonnon antimista. Heimon vanhimpien lauluissa oli säilynyt tieto edellisestä katastrofista, joten tällä kertaa päätettiin lähteä jo hyvissä ajoin.

Pitkän vaelluksen aikana heimo kohtasi outoja uusia eläimiä ja korkeita vuoristoja. Lopulta saavuttiin asumiskelpoiselle alueelle. Ilmasto oli nyt todella viileä, eikä talven aikana pärjännyt enää alasti kuten ennen. Kylmän talven aikana heimo värjötteli tulen edessä ja katseli pelokkaana auringon epätoivoisia yrityksiä pysytellä horisontin yläpuolella. Mutta tänne ei koskaan tulisi kukaan muu. Ja jos tulisi, lähtisi heimo sinne, mihin aurinko ei paista koskaan!

Tuo aika saapui nyt aiemmin kuin kukaan heimossa uskalsi pelätä. Yksinäinen matkamies nyppylän päällä laukaisi heimossa paniikin ja jo muutaman tunnin kuluttua kaikki olivat kymmenen kilometrin päässä entisestä kylästä.

Jatkuva uudelleensiirtyminen jatkui vuosituhansia, kunnes heimo saapui paikkaan, jossa ei varmasti kukaan muu suostuisi asumaan. Lyhyen kesän aikana suossa muhisi hirvittävä hyttysparvi, joka kuppasi heimosta kaiken elämän. Talvella heimolaiset pukeutuivat raatoeläinten nahkoihin ja kuuntelivat majan ulkopuolella pimeässä raivoavaa lumimyrskyä. Lähes jatkuvassa pimeydessä heimon jäsenistä kehittyi aikojen saatossa kelmeitä luolanilviäisiä, jotka ravinnokseen nakersivat iljettävillä kätösillään hyönteisiä ja matoja. Kylmissä ja kosteissa kuopissaan heimolaiset kertoivat alkeellisella kielellään toisilleen tarinoita menneisyydestä ja auringosta.

Mutta rauhallista autuutta suon laidalla kesti vain muutama tuhat vuotta. Matkamiehiä kaukaisuudesta, tällä kertaa käkkäräpäisiä ja tummahipiäisiä, rämpi ympäri suota kylmissään. He kertoivat heimolaisille kuinka järjetöntä sotaa oli kestänyt jokisuistossa koko sen ajan kun heimo oli paennut nykyisille asuinsijoilleen. Yhdessä kelmeät luolanilviäiset ja käkkäräpäät istuivat hyttysten syötävinä ja tuijottivat melankolisina suonsilmäkkeeseen. Innottomina kerättiin vähäiset homeiset marjat ja raadon nahat ja sidottiin ne pieniksi nytyiksi. Hitaasti suossa etenevä jono vaeltajia nosti katseensa kohti ääretöntä kylmää pimeyttä ja jatkoi taivallustaan, jättäen taakseen vaimean punertavana hehkuvan taivaanrannan.

Ei kommentteja: