Keskitysleirin työntekijöiden kahviossa on vakava tunnelma. Suurin osa työntekijöistä on jo lomautettuna, eikä ensi viikon neuvottelut herätä toivon tuntemuksia. Iltavuoroon tulleet Hans (47) ja Dietrich (32) hörppivät vaitonaisina kupeistaan. Muuta tekemistä heillä ei juuri olekaan, sillä kaasukammio ei ole ollut käynnissä vuosiin. Juutalaisia on yhä vaikeampi löytää, eikä joukkotuhomarkkinat ole kannattaneet enää pitkään aikaan. Toisen maailmansodan kulta-aikaa moni täällä muistelee hartaana. Dietrich kertoo olevansa kolmannen polven kaasuvastaava. Hänen isoisänsä aloitti täällä jo vuonna 1940, kun leiriä vasta rakennettiin. Dietrich muistaa lapsuutensa lämpöisen tunnelman: "Kaikki olivat iloisia silloin. Ja miksei, varma työ, ilmainen hammashuolto ja eläkkeelle 55-vuotiaana".
Verkkojen ympäröimien käytävien päästä löytyy leirin ainoa juutalainen, Hallen lähiöstä löytynyt narkomaani ja transvestiitti Otto (22), joka tosin hänkin kääntyi juutalaisten uskoon vain ärsyttääkseen luterilaisia vanhempiaan. Otto on odottanut leirillä joukkotuhontaa jo viisi vuotta. Hans ja Otto keskustelevat keskenään hiljaa ja hörähtävät välillä hersyvään nauruun. Viidessä vuodessa miehet ovat oppineet tuntemaan toisensa tarkkaan. Oton kohtalo on kuitenkin epävarma. Zyklon B on kallista ainetta, eikä kaasukammioita kannata käynnistää yhden asiakkaan takia. Jos leiri suljetaan, varaston kaasusylinterit saatetaan yrittää myydä hyönteismyrkkynä. Hans irvistää. "Olisihan se kiva pyöräyttää kammiot käyntiin vielä kerran. Tuntuisi, että on saanut tämänkin homman päätökseen." Otto hymyilee vaitonaisesti ja katsoo lempeästi ystäväänsä.
